Tänään on uuden, yksinäisen elämäni päivä numero yksi. Suurin osa tavaroista on uudessa kodissa. Kirjoitan tätä tekstiä uudenkarhealla läppärillä, pieni koirani nukkuu vieressä. Ihmeissään sekin on, mutten halunnut antaa sitä hoitoon, koska romahtaisin ilman sitä. Olen väsynyt ja turta, toisaalta olo on orpo.

En tiedä, mistä päästä tätä tavarakaaosta alkaisi purkamaan, kun mieli tekisi vain kääriytyä peittoon ja itkeä. Toisaalta en jaksa tehdä edes sitä. Fyysisesti voin kurittaa kroppaani vääntämällä sohvaa rappukäytävässä, mutta henkinen puoli on ollut tänään todella pahasti koetuksella. Onneksi vanhempani ja isoveljeni tulivat avuksi, muuten olisin ollut totaalisen hukassa. Kuten kaikki tärkeät tavaratkin.

On taas sellainen olo, etten haluaisi poistua kotoa. Koira onneksi vaatii useita kertoja päivässä ulkoilemaan, mutta muuten voisin pysyä seuraavat kaksi päivää sisätiloissa ja leikkiä etten ole olemassa.