Olen ollut töissä lähinnä neuroottisena siivoojana. Hinkkaan, putsaan ja puunaan, vaikka siitä ei mitään käytännön hyötyä olisikaan. Koen, että hallitsen edes jollain tavalla elämääni, jos näen työskentelyn tuloksia samantien.

Tuntuu, että räjähdän pieniksi palasiksi. Olen miettinyt tuskaisena, mitkä kaikki asiat jäävät nyt kokematta. Ei tule enää mökkireissuja(rakastan sitä paikkaa, rantasaunaa, järveä, metsää, tuoksuja, nuotiopaikkaa ja läheistä jokea), ei onkiretkiä joelle, ei kesän ensimmäistä jäätelöä meren rannalla yhdessä. Ei enää ketään, jonka kainaloon käpertyä illalla. Ei enää road tripejä, ei mitään. Ihan hyvä, ettemme ostaneetkaan sitä omakotitaloa. Jos joutuisin vielä siitäkin luopumaan konkreettisella, ei vain unelman, tasolla, en kestäisi.

Olen väsynyt. Olen väsynyt esittämään urheampaa ja reippaampaa kuin oikeasti olen. En edes tiedä minkä ihmeen takia esitän. Minulla olisi lupa olla heikko, mutta näytän ulospäin vain kylmää, kovaa kuorta vaikka sisällä velloo. Ehkä pelkään, en halua sääliä tai surkutteluja.

Käytännön asioista sen verran, että minulla on muutama pahvilaatikko. Pitäisi varmaan täyttää niitä.

Töissä radiosta kuului tänään tämä www.youtube.com/watch ja olin pillahtaa itkuun.