tiistai, 15. toukokuu 2012

Todellisuuden pakoilua

Minulla on ollut outo olo. Koko ajan tuntuu, että kyllä se mies kohta kotiin tulee. No, ei tule, eikä tämä ole meidän koti edes. Ahdistaa. Mieli tekisi soittaa, mutten soita. Olen ihan liian ylpeä siihen, en halua näyttää että on paska olla.

Eikä edes sanoja tule ulos.

lauantai, 12. toukokuu 2012

Osoitteenmuutos

Tänään on uuden, yksinäisen elämäni päivä numero yksi. Suurin osa tavaroista on uudessa kodissa. Kirjoitan tätä tekstiä uudenkarhealla läppärillä, pieni koirani nukkuu vieressä. Ihmeissään sekin on, mutten halunnut antaa sitä hoitoon, koska romahtaisin ilman sitä. Olen väsynyt ja turta, toisaalta olo on orpo.

En tiedä, mistä päästä tätä tavarakaaosta alkaisi purkamaan, kun mieli tekisi vain kääriytyä peittoon ja itkeä. Toisaalta en jaksa tehdä edes sitä. Fyysisesti voin kurittaa kroppaani vääntämällä sohvaa rappukäytävässä, mutta henkinen puoli on ollut tänään todella pahasti koetuksella. Onneksi vanhempani ja isoveljeni tulivat avuksi, muuten olisin ollut totaalisen hukassa. Kuten kaikki tärkeät tavaratkin.

On taas sellainen olo, etten haluaisi poistua kotoa. Koira onneksi vaatii useita kertoja päivässä ulkoilemaan, mutta muuten voisin pysyä seuraavat kaksi päivää sisätiloissa ja leikkiä etten ole olemassa.

sunnuntai, 6. toukokuu 2012

Keskustelun jalo taito

Eilinen puhelinkeskustelu puoliltaöin

-Meinasitko tulla millon? Tuota koiraa mietin

-En tiiä, se on mietinnässä

-Aattelin vaan et vienkö sen vai en, mulla on töihin huomenna... Et meinasitko kauankin miettiä?

-No vittu ei tarvi vittu miettiä vittu mee vittu nukkumaan!! 

 

Minulle voi siis huutaa puhelimessa vittua. Näin hienosti on asiat. Yritän kovasti saada miehen tajuamaan, että kun minä tästä lähden, sillä ei ole mitään mietittävää tuon koiran hoitamisen suhteen. Ei ole vaihtoehtoja, ei ole pitkäksi venähtänyttä saunailtaa, koska koira on hoidettava.

Kuusi päivää muuttoon. Kuusi pitkää päivää. Sen jälkeen alkaakin pitkä toipuminen. Voinko päästä jaloilleni? No, tuo miehen itsekeskeinen, oman navan ympärillä pyörivä käytös helpottaa kummasti. Ei ainakaan ole kaipuuta lähelle, kun toinen on suoraan sanoen vittumainen. Toisaalta taas raastaa ihan järkyttävän paljon. Miksi asioiden piti mennä tähän pisteeseen? Tosin, jälkeenpäin ajatellen, olen tullut siihen lopputulemaan, että itsekäs ja ajattelematon tuo on ollut aina. Miten lie pärjää, kun en ole enää piikomassa ja potkimassa persuuksille.

 

Läppäriä ei vieläkään kuulu, eikä näy. Saa nähdä.

 

torstai, 26. huhtikuu 2012

Jos menet pois, mitä minulle jää?

Olen ollut töissä lähinnä neuroottisena siivoojana. Hinkkaan, putsaan ja puunaan, vaikka siitä ei mitään käytännön hyötyä olisikaan. Koen, että hallitsen edes jollain tavalla elämääni, jos näen työskentelyn tuloksia samantien.

Tuntuu, että räjähdän pieniksi palasiksi. Olen miettinyt tuskaisena, mitkä kaikki asiat jäävät nyt kokematta. Ei tule enää mökkireissuja(rakastan sitä paikkaa, rantasaunaa, järveä, metsää, tuoksuja, nuotiopaikkaa ja läheistä jokea), ei onkiretkiä joelle, ei kesän ensimmäistä jäätelöä meren rannalla yhdessä. Ei enää ketään, jonka kainaloon käpertyä illalla. Ei enää road tripejä, ei mitään. Ihan hyvä, ettemme ostaneetkaan sitä omakotitaloa. Jos joutuisin vielä siitäkin luopumaan konkreettisella, ei vain unelman, tasolla, en kestäisi.

Olen väsynyt. Olen väsynyt esittämään urheampaa ja reippaampaa kuin oikeasti olen. En edes tiedä minkä ihmeen takia esitän. Minulla olisi lupa olla heikko, mutta näytän ulospäin vain kylmää, kovaa kuorta vaikka sisällä velloo. Ehkä pelkään, en halua sääliä tai surkutteluja.

Käytännön asioista sen verran, että minulla on muutama pahvilaatikko. Pitäisi varmaan täyttää niitä.

Töissä radiosta kuului tänään tämä www.youtube.com/watch ja olin pillahtaa itkuun.

perjantai, 20. huhtikuu 2012

Vuoristorataa

Ihmisen psyyken tilan vaikutus fysiikkaan on tullut todistetuksi faktaksi. Olen nuhainen, en tiedä johtuuko itkemisestä vai olenko flunssassa. Eilen makasin sohvalla, pimeässä ja tunsin, kuinka "jokin" jäinen koura tarttui minua rintalastasta ja väänsi. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, koski niin paljon.

Tunsin eilen hetkellisesti jopa vihaa, vihaa siitä, miksei se ole avannut suutaan aiemmin. Miksi minun täytyi särkeä kaikki? Tunnen syyllisyyttä. Toisaalta, jos olisimme puhuneet aiemmin, ehkä tilanne ei olisi tämä. Tai olisi ollut paljon aiemmin. En tiedä, enkä juuri nyt välitäkään tietää.

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole mitään järkeä. Onneksi minulla on oma koira, joka on kulkenut rinnallani vuosia ja vuosia. Pieni karvainen terapeuttini. Olisin varmaankin jo hypännyt sillalta, jos ei olisi ketään kenelle itkeä iltaisin. Joskin, tunsin aamulla sydänsärkyä siitä, että joudun erottamaan pienen murupullani kaveristaan. Koiratkin pitää jakaa, on tämäkin tilanne...